3D-elokuvat: elämys vai kärsimys?

Tuli taas viime viikolla käytyä 3D-elokuvissa, vaikka olin jo kauan sitten päättänyt, etten enää ikinä mene teattereissa 3D-näytöksiin. Tällä kertaa oli kuitenkin pakko, koska kyseisessä teatterissa ei esitetty muuta ja oltiin vaimon kanssa sovittu leffaillasta (oltiin pienellä paikkakunnalla).

Ja jälleen kerran 3D onnistui melkein pilaamaan koko elokuvan (Sota Apinoiden Planeetasta). Kuva oli hämärä, lasit painoi nenää ja muutenkin koko homma tuntui turhalta kikkailulta ja huomion harhauttamiselta itse elokuvasta. Kas kun eivät jaa ovella pyykkipoikia, joita voisi kärsimyksen lisäämiseksi kiinnitellä korviin tai muihin kehon ulokkeisiin!

Leffan loppuvaiheessa oli pakko ottaa lasit pois ja katsoa suttuista kuvaa ilman laseja. Silloin taas huomasi, että eihän se elokuva liian hämärä ollutkaan vaan ne täysin turhat kakkulat, joiden läpi ei meinannut nähdä mitään. Oikeasti! Mitä järkeä on pilata elokuvaelämys näin huonosti toimivalla tekniikalla?

Tämä tarina ja narina on sikäli vähän outoja, että ensimmäiset 3D-kokemukseni leffateattereissa oli ihan positiivisia. Mutta ne olikin jätti-screeneiltä IMAX-teattereissa (v. 2001 Sydneyssä ja v. 2006 Bangkokissa). En tiedä mitä tekniikkaa noissa silloin käytettiin, mutta tuolloin 3D-vaikutelma oli oikeasti ihan OK enkä muista murehtineeni mistään epämukavista laseistakaan. Kultaako aika muistot vai onko IMAX-teattereissa oikeasti niin paljon parempaa tekniikkaa kuin nykyisissä perus-teattereissa? Täällä kotisuomessa ei ainakaan ole tullut vuosien varrella vastaan vielä yhtään mukavaa 3D-teatterikokemusta.

Testausta kotona

Kotikäytössä 3D kiinnostaa itseäni kuitenkin edelleen, vaikka juuri kotikäyttöön tarkoitettua 3D:tä onkin viime aikoina haudattu laitevalmistajien taholta. Toissapäivänä vertailin BenQ videotykin ja LG OLED TV:n 3D-kuvia keskenään. Katselin kokonaan kaksi 3D-elokuvaa: Doria etsimässä ja Saapasjalkakissa. Vaihdoin näyttölaitetta muutaman kerran molempien leffojen aikana.

Videotykin ja sen aktiivilasien avulla sai täyden full hd -tarkkuuden ja vaikuttavan 90″ kuvan. OLED-telkkarin passiivilasit (polarisoidut) oli silmille helpommat ja muutenkin mukavammat, mutta kuvan tarkkuus oli heikompi passiivitekniikan takia. Kuvan koko oli telkkarissa kuitenkin niin paljon pienempi (55″), ettei resoluution pudotusta juurikaan huomannut normaalilta katseluetäisyydeltä. Lisäksi OLED -telkkarin täydellinen mustan taso (ja ehkä myös ruudun kaareva muoto) toi kuvaan vielä lisäsyvyyttä ja teki 3D-vaikutelmasta vielä astetta vaikuttavamman. Kumpikaan laite ei aiheuttanut mitään sellaista ärsytystä mitä leffateattereissa olen kokenut. Leffaan pystyi keskittymään melkein yhtä hyvin kuin 2D-versioissa.

Eli yhteenvetona: Jos jatkossa vielä katselen 3D-elokuvia (varmaankaan siis en), teen sen mieluiten OLED-telkkarin välityksellä ja passiivilaseilla. Ehkä välillä voin kokeilla niitä myös aktiivilaseilla videotykillä. Mutta leffateattereiden 3D-näytöksiin minua ei enää saa edes maksamalla. Lopettakaa jo se pelleily! 3D:n ainoa oikea paikka oli lapsuudessani ja on edelleen:

Did you like this? Share it:

Jätä kommentti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.